J. Karjalainen teki irtioton vuonna 2006 julkaisemalla mies-ja-banjo-levyn. Hän lauloi eri äänellä ja musiikki oli muuttunut totuttua karummaksi ja vanhemmaksi, jotenkin arkaaisemmaksi. Mutta kuka oli Lännen-Jukka? Uusi Ziggy Stardust-tyylinen rooli vai eikö lahjakkaana lauluntekijänä tunnettu Karjalainen enää kirjoittanut omia laulujaan?

J. Karjalainen oli jo aikoja sitten lunastanut paikkansa yhtenä aikamme sujuvimmista amerikkalaisen perinnemusiikin “kalevalaistajista” ja nyt eri säikeet alkoivat puskea musiikin pintaan kuin satavuotisen ponnistuksen hiki.

Tarinan mukaan Lännen-Jukka oli 1900-luvun alkupuolella Amerikkaan muuttanut suomalainen mies, yksi puolesta miljoonasta reissuun lähteneestä. Toisin kuin monet, Lännen-Jukka tuli takaisin, toi mukanaan musiikin ja tartutti sen nuoreen, mummolassa kesiään viettävään Jukka Karjalaiseen.
Tarina oli totta tarpeeksi pitkään ja sen jälkeen jotain enemmän.

Lännen-Jukasta, tuosta tarujen hahmosta, alkoi projekti jossa yhdistyvät musiikin historian arkistointi ja sen fuusiointi, itse taiteilijan afro-amerikkalaisten ja suomalaisten juurien yhteen letittäminen. Jälkiviisaasti kuunneltuna vanhoilta levyltä löytyy kutkuttavia viitteitä tulevasta sukelluksesta... esimerkiksi Tyttöni mun ensimmäisellä Electric Sauna-levylläon kuin vanha vuoristoballadi. Sähkökitaroiden soundi harhauttaa, mutta niin se vain on. Samanlaisia esimerkkejä riittää. Niihin törmää kun vanhoja levyjä kuuntelee uusin korvin ja oikeassa mielentilassa.

Lännen-Jukka löysi heti kuulijansa. Levy oli vuoden 2006 yllätyshitti. Vielä vuotta aikaisemmin ajatus myyntilistoilla juhlivasta banjo-levystä olisi ollut aika mahdoton, mutta jotain vastustamatonta tämän levyn maalaamassa, vahvasti 1930-luvun lama-aikaan sijoittuvassa maailmassa oli. Se oli Hiski Salomaan, alkuperäisen Lännen lokarin, suojeluksessa.
 
Kun tämä lähde jossa perinteinen amerikkalainen sävel yhdistyi vanhaan suomalaiseen sanaan oli Lännen-Jukan ilmestyessä kaimalleen vuonna 2005 avattu, se ei hiljennyt hetkeen. Karjalainen värväsi kaverikseen haitarinsoittaja Veli-Matti Järvenpään. Musiikki siirtyi ajassa eteenpäin ja sai gumbo-maustetta Louisianan soilta sekä aavaa maisemaa Pohjanmaan lakeuksilta. Duo julkaisi kiekon nimeltään Paratiisin Pojat, joka saatesanojen kirjoittajan professori Jim Learyn sanojen mukaan vie meidät “polkabilly-taivaaseen”, maailmankaikkeuden rajuimpiin kotibileisiin. Toiviomatka Yhdysvaltain suomalaisille laulumaille Michiganiin poiki uutta syvyyttä ja materiaalia. Tuttavuus professori Learyn kanssa tarjosi pääsyn itsensä Alan Lomaxin aikoinaan taltioimalle aarreaitalle. Kakkoslevyn suojelsupyhimyksinä toimivat maailman ensimmäinen harmonikkasävellyksiä tallentanut nainen, Michiganin Viola Turpeinen ja old time-musiikin suurmies Dock Boggs.

Työstettäessä trilogiaksi luontevasti taipunut projekti saa pisteen uusimmalla julkaisulla. Polkabilly Rebels tuplaa soittajien määrän lisäämällä soppaan Mitja Tuuralan pystybasson ja Tommi Vikstenin sähkökitaran. Musiikissa soi funkisti louhivan keskitempoisen rockabillyn henki, mutta tosiasiassa kyse on jostain aivan omasta jutusta. Viimeistä osaa dominoi selkeästi Michiganin yläniemimaan kovin mimmi ja armoitettu suomalais-amerikkalainen songsteri Jenny “Jingo” Viitala, joka ennen kuolemaansa lahjoitti Jukalle c-kasetillisen äänittämiään lauluja. Neljä kappaletta päätyi Polkabilly Rebels-levylle. 

Lännen-Jukka, Paratiisin Pojat ja Polkabilly Rebels; tämä amerikansuomalaisia lauluja esittelevä trilogia on taidokasta spekulatiivista historian kirjoitusta. Kaikilla kolmella levyllä soitetaan musiikkia, joka olisi voinut olla olemassa kuullussa muodossa niinä 1920- ja 1950-lukujen välisinä vuosikymmeninä joihin itse kullakin levyllä viitataan. Tosiasiassa ne ovat syntyneet 2000-luvulla J. Karjalaisen käsissä. Tuloksena on aidosti maailmoja syleilevää musiikkia. Viimeisen viiden vuoden aikana palkintoja on tullut vuoden blues-levystä aina etno-Emma-ehdokkuuteen ja keikkapaikat ovat vaihdelleet Helsingin trendiklubeista ja taidegallerioista konserttisaleihin, rock-festivaalien päälavoilta kotikutoisten folk-festivaalien kotoisiin tunnelmiin.

Löytöretki rapakon takaiseen kotimaisuuten on nyt kulkenut luontevasti karusta yhden miehen tiedustelupartiosta sliipattuun ja täyteläiseen koko orkesterin hyökkäykseen, aseenaan suomalais-amerikkalainen laulukirja koko komeudessaan.

Me olemme kaikki siirtolaisia ja tämä on meidän musiikkiamme.